Moni nuori pelaaja haaveilee nopeasta noususta huipulle. Onnistuminen halutaan nyt ja heti, mieluiten jo seuraavassa ottelussa. Todellisuudessa jalkapallon peliura ei kuitenkaan muistuta pikamatkaa, vaan se on pitkä maraton, jossa tärkeintä ei ole yksittäinen spurtti vaan kyky jatkaa eteenpäin kaatumisten jälkeen.

Sitkeys on urheilijan paras ystävä. Harva pelaaja etenee ilman vastoinkäymisiä. Tulee loukkaantumisia, penkityksiä ja hetkiä, jolloin peli ei kulje. Se, joka oppii nousemaan uudelleen, löytää usein myös kestävän polun. Jokainen kompastuminen voi opettaa enemmän kuin onnistunut peli tai tehty maali – jos sen uskaltaa nähdä kasvun paikkana.

Pikajuoksussa ratkaisevaa on räjähtävä lähtö ja nopea maaliin pääsy. Jalkapallossa taas ratkaisee se, kuka jaksaa treenata päivästä toiseen, kuka pitää kiinni unelmastaan silloin, kun kukaan muu ei usko, ja kuka löytää iloa pienistäkin onnistumisista matkan varrella.

Kun katsomme pelaajia, jotka ovat rakentaneet pitkiä ja merkityksellisiä uria, heissä yhdistyy lahjakkuus ja lahjomaton työ. Mutta aivan yhtä tärkeää on henkinen kestävyys: kyky ja halu jatkaa vielä yhden askeleen verran, vielä yhden harjoituksen verran.

Siksi jokaisen nuoren pelaajan tulisi muistaa, että urasi ei ratkea yhdessä pelissä, eikä myöskään yhdessä epäonnistumisessa. Peliura on matka, joka rakentuu sitkeydestä, toistoista ja uskosta siihen, että jokainen kaatuminen tekee sinusta vahvemman pelaajan – ja vahvemman ihmisen.